Kohti unelmaa - Helsinki International Horse Show 2012

Alkuvuosi on kaikken kaikkiaan ollut melkoista ylä- ja alamäkeä. On ollut kovia pakkasia, jolloin ei ole voinut kuin kävellä Olympoksen kanssa.  Lisäksi Olli loukkasi jalkansa ja oli kuukauden verran sairaslomalla. Sairaloman jälkeen on yhteistyö ollut melko hakusessa, sillä estetreeneissä hevonen on käynyt todella kuumana.  Ja koska Olli on vielä erittäin herkkä ratsastettava, niin yhtälö on ollut tosi haastava ja usko on meinannut välillä mennä.

Onneksi nyt alkaa taas näkyä valoa tunnelin päässä ja toivotaan ettei se ole se kuuluisa juna, vaan kevätaurinko, joka tuo valoa talven harmauteen. Kaksi viime estetreeniä on mennyt oikein mukavasti. Estekorkeudet ovat olleet matalia, sillä olemme hakeneet ainoastaan rytmiä ja mahdollisimman vakaata ja rauhallista istuntaa, jotta minä häiritsisin hevosta mahdollisimman vähän. Pääasiallinen haaste onkin kirjaimellisesti ollut oma päänuppini. Jos edes ajatuksissani kiirehdin, näkyy se välittömästi suorituksessa. Toisaalta kun mieli on rauhaisa, mutta läsnäoleva, saamme aikaan loistavia ja ilmavia  hyppyjä. Kommentoinkin Anne-Marille viime treeneissä, että hän osaa todella loistavasti rauhoittaa minua. Esteratsastuksessahan ongelmana ei ole itse hyppy vaan se että pystyy tuomaan hevosen oikeanlaisella vireystilalla ja energiatasolla oikeaan ponnistuskohtaan. Tämä on ollut haasteena yhteistyössä ja nyt näyttäisi siltä, että  pikku hiljaa sopiva vireystila olisi löytymässä. Nyt vain kun saadaan vielä riittävästi toistoja, niin voidaan lähteä nostamaan myös estekorkeutta.

Talvihan on ollut todella luminen ja se on mahdollistanut  myös erittäin mukavan hevosen lihaksia kasvattavan treenin. Laji on hiihtoratsastus. Ainakin meidän hevoset tykkäävät siitä kuin “hullu puurosta”. Aina kun hiihtovaljaat laitetaan hevoselle, se tietää että on luvassa vauhtia ja “vaarallisia tilanteita”. Niin kävi tänäänkin. Tällä kertaa hiihtoratsastimme meidän toisella hevosellamme Goldilla. Tyttäreni ratsasti ja minä olin laskettelusukset jalassa vetoköyden päässä. Koska kavioista lentää jäistä lunta, on todella hyvä olla laskettelukypärä ja -lasit päässä. Asiallisesta suojautumisesta huolimatta sain tänäänkin pari makeaa osumaa jäisestä lumesta kasvoihin. Toisaalta kun mutkaisella ja vauhdikkaalla baanalla joutuu keskittymään “perässä hiihtämiseen”, niin näihin ei jouda kiinnittämään huomiota ennenkuin vauhti hiljentyy.

Hiihtoratsastuksen jälkeen oli loistava fiilis myös hikisellä hevosella. Itse tykkään ratsastaa monipuolisesti ja hiihtoratsastus on yksi erinomainen vaihtoehto,  jolla ei ole pelkästään fyysinen vaikutus lihaksiin vaan myös erittäin positiivinen vaikutus hevosen psyykeen.

Ohessa lyhyt video siitä miltä hiihtoratsastus näyttää hiihtäjän perspektiivistä. Jos et ole koskaan kokeillut, niin suosittelen erittäin lämpimästi!

Hiihtoratsastusta Goldilla maaliskuussa 2012

Kuvassa minä olen tämä pinkit hiukset omaava rokkari

Pohjanpoika. Arto-Pekka Heinon eli Artsin ja hänen taustajoukkonsa rakentama hieno tapahtuma, jossa kaikilla oli hauskaa. Ratsastuskilpailu vain ja ainostaan miehille. Pohjanpoika-häppeningissä oli joka vuosi oma teema kuten hard rock, sirkus, Elvis, Rion karnevaalit jne., jonka mukaan niin ratsastajien kuten yleisönkin tuli pukeutua. Vaikka tapahtuma oli luonteeltaan hauska, niin itse kisasuoritukset tehtiin kuitenkin aina tosissaan, kunkin henkilön taitotason mukaan. Luokat olivat puomiluokasta ylöspäin aina 110 cm saakka. Tapahtuman yksi tärkeimmistä tavoitteista oli madaltaa miesten osallistumiskynnytäs ratsastamiseen ja kisaamiseen  mutta kuitenkinsamalla pitää hauskaa. Joka vuosi olikin mukana jopa sellaisia miehiä jotka olivat aiemmin  ratsastaneet vain muutaman kerran mutta tulivat kuitenkin kisamaan puomiluokassa. Mikäli oikein muistan, niin taisipa ainakin yhtenä vuonna olla kisaamassa aivan ensikertalainenkin hevosen selässä.

Itse ehdin osallistumaan kolme kertaa kunnes tapahtuman järjestäminen valitettavasti lopettetiin vuonna 2005. Ensimmäisellä kerralla vuonna 2002 menin ristikko- ja 50 cm luokat. Teemana oli sirkus ja itse olin naamioinut  ”Mr Muscle” persoonan taakse. Voin sanoa että lihasta löytyi:) Viimeisellä kerralla vuonna 2005 teeman otsikko oli Viva Las Virpiniemi eli aiheena oli Elvis. Itse viiletin areenaa kitara selässä jo 90 cm ja 100 cm luokat meidän ensimmäisellä hevosellamme Aslella.

Artsia taustajoukkoineen haluan kiittää todella hienosta tapahtumasta, joka madalsi todella merkittävällä tavalla kilpailuihin osallistumiskynnystä, sillä jo seuraavana vuonna 2003 hyppäsin Oulun pokaalissa alueluokassa 90 cm ja 100 cm luokat. Kiitoksia Pirjo Jaukkurille tarkennuksesta&hauskasta tapahtumasta eli Pirjo kertoi että “Ihka ensimmäisen Pohjan Pojan toteuttivat Pirjo ja Kiki Riekkinen Erja Leppäsen idean pohjalta. Toista Pohjan Poikaa oli Pirjon ja Kikin lisäksi ideoimassa myös Hansu. Meno oli sen verran vauhdikasta, että tuli poltettua Hansun autokin.”

Ohessa linkkejä lehtijuttuihin joiden kautta voi hyvin aistia millaisia tapahtumia Pohjanpoikakisat olivat.

http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/7_2005/pohjanpoika05.pdf

http://www.ratsastus.fi/prime222.aspx/101/0/pohjanpojat_riossa

http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/7_2004/Tyt%C3%B6ilt%C3%A4%20kielletty.pdf

Viimeiset neljä vuotta näihin aikoihin joko hevosella on ollut ongelmia tai sitten minä olen yrittänyt hengitellä kylkiluu murtuneena. Kylkiluiden murtumat eivät ole tulleet ratsastuksessa vaan mikroauton ratissa ja kaatumisesta kotona pöydän kulmaan. Tänä vuonna oli sitten taas hevosen vuoro. Parisen viikkoa sitten Ollin oikea jalka alkoi aristaa käsittelyä. Etujalan jänteessä oli pieni “muhkura” ja jalka oli hiukan turvonnut. Vamma ei tuntunut olevan kovin paha, sillä hevonen ei liikkeessä kuitenkaan ontunut. Päätimme välittömästi lopettaa treenauksen ja hoitaa jalkaa kävelyttämällä hevosta puolesta tunnista tuntiin kovalla alustalla sekä kylmätä jalka huolellisti aina kävelyn jälkeen kylmäpatjojen avulla.

Jos hevosen kerran piti loukkaantua, niin ajoitus oli täydellinen paukkupakkasten takia. Pakkasta on ollut kokoajan 20-30 astetta eli jalka on saanut päivittäin todella systemaattisesti kylmähoitoa aamusta iltaan. Tänään ilokseni huomasin, että jalka ei enää ollut turvonnut eikä myöskaan aristanut käsittelyä. Näyttäisi siltä että hoito on tehonnut, mutta silti pitää vielä viikon verran liikuttaa kovalla alustalla suoraan ja myöskin ravata hiukan tarkkaillen samalla huolellisesti jalan kuntoutumista.

Kaikilla ikävillä asioilla on aina joku positiivinenkin puoli. Koulutreeneissä on tullut palautetta ryhdistäni ja myöskään lantioni ei todellakaan ole niitä letkeimpiä. Vaikka hevosta ei ole pystynytkään treenaamaan, niin olen treenannut tuntien kävelylenkeillä kuitenkin itseäni ja tarkemmin sanoen omaa istuntaani. Joka ikisellä kävelykerralla olen pakottanut itseni mahdollisimman luonnolliseen mutta kuitenkin ryhdikkääseen asentoon ja pyrkinyt rentouttamaan lantiotani siten, että se seuraisi hevosen liikettä mahdollisimman vaivattomasti muun kehon ollessa mahdollisimman hiljaa.

Aluksi tämä oli yhtä “tuskaa”. Piti koko ajan muistuttaa itseäni asennosta ja rennosta lantiosta. Lisäksi huomasin löytäneeni myös uusia lihaksia, sillä aamuisen selkä oli aluksi myös kipeä. Sinnikkäällä keskittymisellä ja treenamisella huomasin eilen yllätten että ryhti onkin nyt erilainen ja lantioni seurasi yllättävänkin vaivattomasti hevosen liikettä. Nyt vain maltillla kuntoutetaan hevosta edelleen ja onkin mielenkiintoista mennä seuraaviin koulutreeneihin ja kuulostella saako mitään myönteistä palautetta istunnasta.

“Ken latuja kulkee, se ladun on vanki. Vapautta on vain umpihanki”. Näin kirjoitti aikoinaan V.A. Koskenniemi. Oli mukava toteuttaa runon teemaa niin loman aikana kuin myös heti loman jälkeen mennessäni ratsastamaan.

Eli todella rentouttava ja tarpeellinen loma Vuokatissa on nyt vietetty. Viime vuosi oli rankka ja koko perhe oli odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Oli mahtavaa kun pääsi välillä irti kaikista rutiineista, pystyi todella hyvin rentoutumaan, latamaan akkuja ja tekemään kaikkea muuta kuin mitä kotona yleensä tekee. Loman aikana oli kerrankin aikaa lukea ja harrastaa laskettelua, lautailua, hiihtämistä, käydä kylpylässä, istua illlalla ulkona nuotion ääressä makkaraa paistellen tai sitten yksinkertaisesti sisällä tuijottaa hiljaa takkatulta sekä syödä erittäin hyvin ja unohtaa hevostelut hetkeksi. Tärkein asia kuitenkin oli, että sai olla rauhassa perheen kanssa ja tehdä asioita yhdessä.

Itse tykkään käydä laskettelemassa ja lautailemassa. Eräänä aamuna kun katsoin mökin ikkunasta ulos, huomasin että uutta lunta oli satanut tosi reippaasti. Ei muuta kuin sukset jalkaan ja suunta virallisten rinteiden ulkopuolelle. Oli todella mahtavaa laskea puuterilumessa, keho hiukan takakenossa ja tulla pienillä hyppykäännöksilla rinnettä alas kohdasta, josta kukaan muu ei ollut laskenut aikaisemmin. Lumi vain pöllysi ja minkäänlaista ääntä suksista ei kuulunut.

Eilen mennessäni tallille sää oli mitä mahtavin ja niinpä päätin lähteä toteuttamaan Koskenniemen teemaa maastossa hevosen kanssa. Yöllä oli tullut mukavasti uutta pakkaslunta, sää oli tyyni, pakkasta muutama aste ja puut olivat tykkylumen peitossa.  Tuntui hienolta löytää koskematon polku, jota reunustivat tykkylumen peittämät puut. Olympos ei meinannut pysyä millään nahoissaan, käynti ei onnistunut ollenkaan koska menohalut olivat niin valtavat. Pienen pienestä merkistä hevonen nosti laukan, puuterilumi vain pöllysi, lumi vaimensi laukkaäänet täysin. Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin tuulen humina korvissa ja hevosen korskahdus aika-ajoin. Koska polku oli kapea, jouduin väistelemään lumisia oksia ja välillä painautumaan alas hevosen kaulan sivulle, jotta puiden oksat eivät iskisi minuun. Jos laskettelu puuterilumessa on vapautta, niin hevosella ratsastaen  se vasta vapautta onkin!

Lumessa laukkaaminenhan ei ole pelkästään vain hauskaa, vaan se on myös erittäin hyvää kuntotreeniä. Olympos olikin todella hiestä märkä tallille tullessa. Loppukävelyn aikana, kun kävelin Olympoksen rinnalla tallia kohti, hevonen kiitteli omalla tavalla mukavasta lenkistä: se tökki selkääni tosi nätisti, hipelöi turvalla takkiani ja hörisi aika-ajoin. Oli todella hieno olo.

Asle oli meidän ensimmäinen ratsumme. Koska itse olin vasta innostunut ratsastamisesta ja vaimo oli harrastanut ratsastusta lapsesta saakka, oli päätös hankkia hevonen erittäin helppo. Iskimme silmämme Jaana Aitan juuri hankkimaan torinhevoseen. Jaana ei milllään olisi luopunut hevosesta, mutta sinnikkäällä työllä Jaana vihdoin myi hevosen meille keväällä 2002.

Oulun Pokaalin järjestysorganisaatio 2002 olivat kutsuneet Duudsonit esiintymään esteluokkien väliin ja järjestäjät etsivät sopivia hevosia  tapahtumaan. Jaana kysyi meiltä jahka Asle voisi olla yksi hevonen väliaikaohjelmaan. Pienen mietinnän jälkeen suostuimme ja Asle oli osa show:ta.

Kun tuli väliaikaohjelman vuoro, oli katsomo aivan täynnä ja tunnelma odottavainen. Duudsonit eivät ikinä olleet ratsastaneet ja he aikoivat myös hypätä. Jukka valitsi Aslen tai sitten kävi päinvastoin. Aitan Jaana kävi ratsastuksen perusasiat ja ratsastustermit läpi kuten esimerkiksi miten tulisi nousta hevosen selkään, miten tulisi pitää ohjia ja miten jalka-apuja tulisi käyttää.

Ensin ei tapahtunut mitään. Asle seisoi paikallaan vaikka Jukka teki mitä. Asle oli päättänyt että minähän en lähde mihinkään tuollaisen aloittelijan kanssa. Taluttajan saattelemana Asle saatiin liikkeelle ja tästä alkoi Jukan ratsastusura. Ratsastus oli todella pomppuista ja Asle meni kärsivällisesti käyntiä, sitten ravia ja lopuksi jopa laukkaa avustajien tukemana.  Jukan ratsastus ei kylläkään ollut nätisti sanottuna kaikkein kauneinta katsottavaa, mutta uskomattoman hyvän tasapainon ansiosta hän pysyi yllättävän hyvin selässä. Jukka tippui vain kerran koko tapahtuman aikana.

Pienen laukkailun jälkeen Jukka luonnollisesti halusi myös hypätä. Ensin mentiin puomin yli ravissa ja laukassa. Seuraavassa vaiheessa laukattiin ristikon yli. Jukka pysyi vain itsepäisesti hevosen selässä ja vaati nostaa esteiden korkeutta. Loppujen lopuksi esteen korkeus oli metri ja senkin Jukka selitti puhtaasti yli tippumatta luottaen omaan erilaiseen tyyliinsä. Tosi uskomaton suoritus ensikertalaiselta.

Loppusanoina Jukka pyysi anteeksi Aslelta hänen pomppuista ja ei niin myötäilevää istuntaa. Toistaalta Jukan sanojen mukaan Asle antoi takaisin samalla mitalla liittyen siihen miltä Jukan istuinluissa yms. tuntui.

Duudsonit tekivät ratsastuksesta videon ja se näkyi myös heidän televisio-ohjelmassa. Video löytyy myös jostain Internetin syövereistä.  Itse en sitä nyt valitettavasti löytänyt, mutta laittaisin videolinkin erittäin mielelläni myös blogiin jos joku sattuisi sen löytämään. Se on osa heidän yhtä TV ohjelmaa joko vuonna 2002 tai 2003.

Ole läsnä ja keskity. Tämä on todella tärkeää mikäli haluaa että yhteistyö toimisi mahdollisimman hyvin. Kun tekee töitä hevosen kanssa, niin silloinhan omassa päässä oleva suunnitelma pitäisi pystyä siirtämään mahdollisimman virheettömästi hevosen ymmärrettävään muotoon, jotta hevonen voisi reagoida haluamallasi tavalla. Prosessina ajatellen käy siis seuraavasti:

1) omassa päässä on suunnitelma

2) suunnitelma siirretään oman kehon kautta hevosen kehoon eri apujen kuten istunnan, jalkojen ja käsien kautta

3) hevosen kehon tuntemukset siirtyvät hevosen aivoihin

4) hevonen analysoi eri avut ja päättelee mitä tulisi seuraavaksi tehdä

5) hevonen siirtää analyysin tuloksen liikeradaksi

6) Ratsastaja tuntee hevosen liikeradan oman kehon kautta

7) Ratsastaja analysoi tuntemukset ja sen perusteella tekee 1) kohdan mukaisesti uuden suunnitelman

Insinöörikielessä kyseessä on siis jatkuva prosessin säätö ja pienikin särö tiedonkulussa vaikuttaa suoraan lopputulokseen.

Hevonen on kahdella tapaa erittäin herkkä eläin. Ensinnäkin se pystyy heti aistimaan millä mielellä olet. Jos olet energinen, se tarttuu välittömästi myös hevoseen. Jos olet laiskalla päällä, niin hevonen laiskottelee myös. Hevonen pystyy aistimaan myös sen,  pelkäätkö sitä tai jotain edessä olevaa tehtävää, esim. estettä. Ratsastukouluissa joillain hevosilla voi olla tapana testata uusi ratsastaja, esim. pelkääkö tämä hevosta, kumpi on johtaja ja kuinka helpolla ratsastaja antaa periksi vai antaako ollenkaan. Toiseksi hevosen iho on erittäin herkkä. Hevonen pystyy aistimaan hyönteisen laskeutumisen karvoitukselle ja pystyy hätistelemään sen väristämällä pelkästään sitä kohtaa ihosta jossa hyönteinen on. Kokeile tehdä perässä.

Jos siis et ole oikeasti läsnä, niin virhesignaalien määrä kasvaa ja hevonen ei toteuta suunniteltuja asioita haluamallasi tavalla. Tarve on siis siirtää omassa mielessä oleva suunnitelma mahdollisimman virheetömänä hevosen toteutettavaksi sellaisessa muodossa, että hevonen voi toteuttaa suunnitelmasi. Koska hevosella kuten ratsastajallakin on oma tahto ja omat hyvät ja huonot päivänsä, ei pelkästään riitä, että konemaisesti pyytää hevosen tekemään asioita, vaan pitää pystyä luomaan yhdessä tekemisen ilmapiiri, jossa molemmat oikeasti katsovat “samaan suuntaan” ja molemmilla on oikeasti samanlainen tekemisen meininki.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tämä pätee täysin myös ratsastuksessa. Tästä hyvä esimerkki oli Sassin Lauran minulle viime tiistaina pitämä kouluvalmennustunti. Alkutunnista minä vain ratsastelin ja hevonenkin vain sitten liikuskeli. Lauran piti ensin useampaan kertaan  herätellä minut ratsastamaan koska ajatukseni välillä karkailivat jonnekin muualle. Lopputunnista sain sitten itseni tarkkaavaiseksi ja olin oikeasti läsnä, jolloin hevoseni alkoi liikkumaan aivan eri tavalla. Hevoseen tuli ihan toisenlaista energisyyttä, halua ja askel nousi aivan uudella tavalla. Lopputunnista koin laukassa ns. “flow-ilmiön” eli olin yhtä hevosen kanssa, jolloin kaikki ympärillä olevat tapahtuvat sulkeutuvat pois. Silloin et näe, etkä kuule mitään mitä tapahtuu ulkopuolella, kuulet ainoastaan valmentajan kommentit. On uskomaton nautinto ratsastaa ns. “flow-tilassa”. Valitettavasti tämä valitettavan harvoin saavuttamani tila kestää vain muutaman hetken, mutta siitä saa uskomattomasti energiaa ja motivaatiota seuraavia ratsastuskertoja varten, kun tietää, tuntee ja aistii molemminpuolisen yhdessätekemisen meiningin.

Kulunut viikko oli fiiliksien kannalta sekava.  Tiistaina piti olla Laura Sassin kouluvalmennus, mutta valmennus jouduttiin keskeyttämään heti alkuunsa koska hevoseni Olympos eli Olli oli täysin voimaton ja eikä halunut tehdä mitään. Edes käynnissä mikään ei luonnistunut. Pelkäsin että iskiköhän sama virus, joka on riehunut tallissa ja aiheuttanut kovaa jalkojen turvotusta ja kuumetta. Nähtävästi asia ei kuitenkaan niin ollut, koska keskiviikkona hevonen oli lähes entisensä. Perjantaina Ollin oikea kylki oli jumissa eikä ratsastuksesta meinannut tulla yhtikäs mitään. Tunnin verran tein vain jumppaa eli avo- ja sulkutaivutuksia, väistöjä ja vastalaukkaa ympyrällä myötä- ja vasta-asetuksilla. Tunnin loppupuolella jumit löysäsivät ja hevonen alkoi liikkumaan normaalisti.

Tänään sunnuntaina kävin aluksi toisella hevosellamme Goldilla maastossa. Kävelin maastolenkin lopussa pitkin ohjin tallia kohti. Ennen tallia on talo. Kun tulin talon kohdalle, sen  ovi avautui ja mies tuli ulos. Jostain syystä Goldi säikähti ja hyppäsi ison sivuloikan. En ehtinyt tekemään yhtikäs mitään vaan menetin tasapainoni ja tipahdin hevosen eteen rähmälleni. Pidin ohjista kiinni ja jalkani olivat hevosen etujalkojen alla. Luulin että tilanne oli ohi, mutta Goldi liikahti ja kantapääni jäi hevosen kavion alle. Kantapäässä tuntui ilkeältä ja sillä oli vaikea kävellä.

Nousin takaisin hevosen selkään ja jatkoin matkaa kohti tallia. Minulla oli sovittu Ollin kanssa estevalmennus heti Goldin ratsastuksen jälkeen.  Tallille tultuani otin saappaan pois ja tutkin kantapään. Kantapää oli tosi kosketusarka, eikä sillä pystynyt oikein hyvin kävelemään, mutta mitään näkyvää vikaa siinä ei tuntunut olevan. Saappaan kova kanta oli todennäköisesti estänyt kantapään murtumisen. Päkiällä seisoessani kantapäähän ei käynyt kipeästi, joten päätin mennä  Anne-Mari Karjalaisen estevalmennukseen Buranan avittamana.

Känkkäsin maneesille ja nousin Ollin selkään. Kokeilin jalkaa ja se näytti olevan aika lailla OK. Yllätyksekseni pystyin aika lailla hyvin ratsastamaan kun kantapäätä ei tarvinnut käyttää. Tästä voisi kai vetää yhteenvedon ja sanoa että kantapää on ihan turha ruumiinosa ratsastuksessa samaan tapaa kuten umpilisäke:)

Anne-Mari piti todella mielenkiitoisen valmennuksen. Kuten aikaisemmin olen mainninnutkin, Ollin selässä täytyy olla todella vähäeleinen, jotta homma toimisi parhaalla mahdollisella tavalla. Valmennuksen pääteemana oli saada kehoni mahdollisimman rauhalliseksi. Anne-Mari pyysi laittamaan ohjat solmuun ja kertoi että seuraavaksi hypättäisiin jumppasarjaa ilman ohjia. Luulin ensin että se oli vitsi. Ei se kuitenkaan ollut ja minua ei naurattanut yhtään.

Jumppasarjalle piti tulla ravissa ja heittää ohjat pois ennen ensimmäistä estettä ja antaa hevosen hypätä pitämällä kädet ilmassa lähella harjaa. Oli hurja tunne heittää ohjat pois ja olla hevosen selässä pelkän oman tasapainon, istunnan ja jalkojen varassa. Aluksi mentiin kädet lähella harjaa ja seuraavassa vaiheessa piti kädet levittää suoraan sivulle hyppyjen aikana. Tätä harjoitusta tehdessä huomasi kuinka herkkä hevonen Olli on. Pienen pienikin kehon muutos aiheutti hevosessa reaktion ja  vauhti kasvoi. Pelotti mutta samalla nautin suunnattomasti kun homma alkoi toimimaan ja todellakin pystyin hyppäämään ilman ohjia. En olisi ikinä uskonut että hyppäisin joskus Ollilla ilman ohjia. Tämä oli uusi askel yhteistyön ja luottamuksen rakentamisessa.

Viikko oli siis fiiliksien osalta hyvin vaihteleva. Huolestuin alkuviikosta että Olliin iskisi virus. Sitten säikähdin todella paljon, että kantapääni olisi murtunut Goldin astuessa sen päälle. Onneksi lauantain tallin pikkujoulu piristi viikkoa ja pisteenä iin päälle oli todella hienoa huomata, että pystyy hyppämään esteitä myös ilman ohjia.

Äimäraution ratsastuskoulun Äimänkäet. Erinomainen nimi meille “äijänköriläille” jotka olivat oikeastikin ihan äimänkäkenä hevosten selässä, ainakin aluksi. Kun aloitin ratsastuksen vuonna 2001, niin tosiaankin olin melkoinen “äijänköriläs”, sillä matkustin työn puolesta todella paljon ja se näkyi hyvin myös vyötäröllä.

Äimänkäet oli todella erinomainen ryhmä opetella ratsastamaan, koska ryhmässä oli ainoastaan meitä miehiä ja pystyimme hyvin tukemaan toinen toisiamme.  Ilmapiiri oli aina loistava, yritys oli kovaa, joskus liiankin kovaa ja halu oppia oli hirvittävä, ainakin minulla. Varmaan on aika yleistä että miehet haluavat heti päästellä kovaa ja korkealta. Kuten arvata saattoi, mekin halusimme heti hyppäämään vaikka emme osanneet kunnolla edes laukata.

Aitan Jaana johdatteli meidät erinomaisesti ratsastuksen saloihin. Varmaan hän ei välillä tiennyt  pitäisikö itkeäkö vai nauraa esim. meidän istunnalle, apujen käytölle ja kysymyksillemme  sekä kommenteillemme. Ja lantiot olivat luonnollisesti myös notkeita kuin rautakanget. Hän jaksoi kuitenkin aina tsempata, tukea ja selittää.  Tällä itse asiassa oli hyvin ratkaiseva vaikutus siihen ettei minun ratsastusurani loppunut heti alkumetreille. Aloitin ratsastuksen alkutalvesta ja muistan hyvin meidän ensimmäisen estekurssimme kesällä. Jostain syystä yleisöä oli todella hyvin paikalla. Oli mahtava fiilis,  kun eka kertaa sai hypätä ristikkoa ja taisipa kurssin lopulla jumppasarjan viimeinen este olla  jopa 50 cm.

Myöhemmin kun olen jutellut alkuajoista Jaanan kanssa, niin hän kommentoi pilke silmäkulmassa, että aina kun minä olin tunnilla, hän itse oli tunnin jälkeen ihan puhki. Minä kuulemma kyselin jatkuvasti, että miksi pitää tehdä niin ja näin tai mitä minä nyt teen väärin kun hevonen tekee ihan ihmeellisiä asioita jne. Minkäs sitä luonteelleen voi kun on utelias ja haluaa tietää. Jos ei kysy, niin ei opi. Jos ei kuuntele ja ota kritiikkiä vastaan, niin ei opi. Minä halusin jo silloin oppia ja haluan yhä oppia, sillä ratsastus on todella vaikea ja haastava laji, mutta se antaa myös erittän paljon.

Kiitos sinulla Jaana tästä ensimmäisesta askeleesta kohti unelmaa.